Tämä näkymätön pelastaja korvaa kärsimykset taloyhtiössä

Ollaan rehellisiä: taloyhtiöasumisessa on aika paljon kaikenlaista vähän nihkeää. Yhtiökokoukseen osallistuminen on tylsää, kimppaomistaminen aiheuttaa vääntöjä, kaikki eivät osaa käyttäytyä yhteistiloissa, naapuri juttelee liikaa tai liian vähän, ei ole oman pihapiirin rauhaa, mikä tahansa tyyppi voi yhtäkkiä muuttaa seinän taakse. Jos vielä päätyy hallitukseen, saa luopua omasta ajastaan ja energiastaan yhteiseksi hyväksi.

On kuitenkin yksi vähän näkymätönkin juttu, joka korvaa kaikki nämä kärsimykset: toimiva kiinteistönhuolto. Jos omakotiasuja nauttii pihatöiden tekemisestä, taloyhtiöasuja nauttii siitä, että joku toinen tekee ne. Ja kaikenlaisissa pulmatilanteissa voi aina tilata huoltohenkilön paikalle. Ei tarvitse yksin googlailla tai kärvistellä.

Katselin kesällä hiukan rivitaloasuntoja sillä silmällä. Useimmissa sopivissa kohteissa huoltotyöt hoidettiin asukkaiden talkoina. Ensin ajattelin, että juu, voisihan se olla ihanaa aloittaa raikas pakkasaamu pöllyävää lunta viskellen. Tai kyllähän sitä nyt ruohikon ajaa silloin tällöin kauniina kesäpäivänä, hyvää kuntoilua – ja säästöä.

Mutta eihän se niin mene, sovitut talkootyöt on tehtävä myös räntäsateella, helteellä ja väsyneenä. Ja jos joku ei tee, muut rehkivät hänenkin osuutensa. Loma-aikoina ja flunssakausina sitten säädetään ja ihmetellään. Ja entäs, jos jotain hajoaa? Kenen asiantuntemus riittää pikkukorjauksiin? Ettei vaan menisi jeesusteipillä ja purkalla fiksaamiseksi.

Yksi myynnissä ollut asunto oli tosi hyvä. Mutta lopulta en mennyt edes katsomaan sitä käytyäni edellä mainitut skenaariot läpi päässäni. Sen sijaan menin parvekkeelle, kallistuin sohvalle ja haistoin vastaleikatun ruohon tuoksun.

Luodinreikä ovessa ja muita taloyhtiöasumisen kokemuksia

Olen asunut puolet elämästäni omakotitalossa ja puolet taloyhtiössä. Jokainen elämäni seitsemästä taloyhtiöstä on tarjonnut erilaisen, ikimuistoisen asukaskokemuksen.

Ensimmäinen kotini oli kerrostalossa, jossa asuin vauvana. Itse en muista siitä mitään, mutta naapurit taatusti muistavat minut, sillä karjuin kuulemma kurkku suorana joka yö kaksivuotiaaksi asti.

Yläkouluikäisenä asuin hetken vuokrakerrostalossa, jonka pihassa oli vain parkkipaikkoja. Kerran uskaltauduimme kaverin kanssa naapurin osaketalon pihaan keinumaan ja heittämään koiralle palloa. Osaketalon kiukkuinen ukko kävi häätämässä meidät vuokratalon kakarat pois. Tunsimme itsemme roskasakiksi.

Ensimmäinen oma kotini oli soluasunnossa, josta sain elinikäisiä ystäviä. Asunnosta tulee ensimmäisenä mieleen biojätteen löyhkä. Olimme innokkaita lajittelijoita, mutta vähemmän innokkaita bioastian tyhjentäjiä. Kerran biojätepurkki oli niin kuvottavassa kunnossa, että jouduimme heittämään sen roskiin astioineen päivineen.

Toisesta opiskelijatalosta piirtyy verkkokalvolle alakerran metallinen palo-ovi, jossa oli luodinreikä. Talossa kauemmin asuneet tiesivät kertoa, että siellä oli ollut ampumavälikohtaus. Sukulaiset kauhistelivat luodinreikää kylässä käydessään, meitä asukkaita se lähinnä huvitti.

Opiskeluajan jälkeen asuin pienkerrostalossa, jossa naapurilla oli kultainen noutaja. Koira pelkäsi kuollakseen rappusia. Yhtenä päivänä hissi oli rikki ja omistaja joutui kantamaan koiran alas. Matkalla kolmannesta kerroksesta alas koira sai kauhusta sydänkohtauksen ja kuoli naapurin syliin.

Seuraavaksi asuin isossa kerrostalossa, jossa tutustuin ensimmäistä kertaa taloyhtiön talkoisiin. Talossa oli aktiivinen puheenjohtaja, jonka johdolla järjestettiin kevät- ja syystalkoot, raivattiin pyöräkellarit, leikattiin pensasaidat, lämmitettiin talkoosaunat, paistettiin makkarat, juotiin talkoosiiderit ja kerran lähdettiin jopa talkoiden jatkoille läheiseen yökerhoon.

Nykyisen kotini rivitalossa tulen muistamaan vaatehuoneesta, omasta saunasta ja aurinkoisesta terassista, jossa olen istunut pitkiä kesäiltoja lukemassa kirjoja.